Edelleen lötkötän sängyssä. Kirjoitan näitä nilkkapäivityksiä ihan itseni iloksi, että jälkeenpäin voin tsekata, miten paraneminen edistyi. Vielä on nilkka sen verran arka ja haava sen verran avoin, etten Walker-saapastani jalkaan halua laittaa, se painaa ja hankaa niin paljon, etten usko leikkaushaavan paranevan sitä käyttäen, joten nyt lepään ja konkkaan yhdellä jalalla sauvojen kanssa silloin, jos ihan pakko on. Kai sitä nyt viikon verran voi näin aikaansa viettää. Toivottavasti en ihan rapakuntoon mene, vaikka aika rapaisessa kunnossa jo olen, kun en yli puoleen vuoteen ole kunnolla lenkille päässyt.

Kertaan vielä itselleni nilkkavammani historian. Lokakuun ensimmäisenä päivänä viime vuonna, keskellä kirkasta päivää tulin kotiin, vaihdoin lenkkarit jalkaani tarkoituksena viedä koira ulos. Hyvät lenkkarini tuntuivat kuin olisivat pienentyneet (oikean jalan kenkä vain). Jalan kaaren kohdalla, ulkosyrjässä, tuntui kuin se olisi turvonnut ja kun hyvin tuettu kenkä painoi siihen, niin auch, että sattui. Lähdin kuitenkin ulos, mutta lenkki jäi lyhyeksi, kipu siirtyili paikasta toiseen, tosin hyvin pienellä alueella.
Kotiin palattuani vaihdoin toiset, vähemmän tukevat lenkkarit ja päätin lähteä kävelemään runsaan neljän kilometrin matkan ranskantunnilleni. Se sattui! Tapanani on kävellä joka paikkaan ja päivittäin kilometrejä kertyi (huom! imperfekti) toista kymmentä.

Kyseisen lokakuun päivän jälkeen olen kerran yrittänyt kävellä pitemmän matkan ja sen jollakin keinolla selvitinkin, mutta turvotus ja kipu pahenivat niin, että jätin harjoitukset siihen. Odottelin kuukauden, että vamma parantuisi enkä yhtään pystynyt käsittämään, mistä se kipu tuli ja miksi. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että kaksi päivää aiemmin yhdellä kuntolaitteella tekemäni jalanojennus taaksepäin saattaa olla syynä. Sitä tehdessä nimittäin vihlaisi tuntuvasti ristiluun kohdalla. Ristiluusta lähtee nähtävästi jokin isompi jänne, joka kulkeutuu nilkkaan saakka...tästä kuviosta en tiedä juurikaan mitään enempää. Osteopaattini selvitti asiaa minulle vain tuon verran.

Vajaan kuukauden kuluttua eli lokakuun lopussa aloin kysellä hyvää ortopedia ja sainkin kaksi nimeä, joista toiselle oli todella mahdotonta saada aikaa saman vuoden puolella, joten käännyin sen toisen puoleen. Jouduin kuitenkin odottamaan vielä kuukauden ennen kuin pääsin vastaanotolle. Kyseinen, hyvin kokenut, jalkaortopedi ei ymmärtänyt, mistä jalassani voisi olla kysymys ja määräsi Voltaren-geeliä vamman hoitoon. Minulle syntyi käsitys, että olen ehkä luulosairas.

Kun mitään apua en nilkkaani saanut, niin yritin vielä sitä toista ortopedia tavoittaa ja sain kuin sainkin puhelinajan joulukuun alkupäiville. Kun selitin oireeni, hän sanoi heti, että kyse on Peroneus brevis-jänteen tulehduksesta ja todennäköisestä repeämästä. Sain vielä kuin ihmeen kaupalla peruutusajan hänen vastaanotolleen ennen joulua. Siellä hän totesi, että puhelindiagnoosi on jotakuinkin varmasti oikea ja ainoa hoito on leikkaus. Leikkaus! Mitä ihmettä, ei näin pitänyt käydä. No, ensin kuitenkin magneettikuvaukseen. Joulu ja Uusi vuosi vilahtivat ohi. Magneettikuvauksen jälkeen sain taas puhelinajan lääkärilleni. Siihenkin aikaa kului lähes kuukausi ellei peräti vähän enemmän (lääkäri lomalla). Kuva joka tapauksessa kertoi todeksi sen, mitä epäiltiin. Jänteessä pitkittäisrepeämä, pakko leikata.

Mietittiin sitten leikkausajankohtaa ja vaihtoehdot olivat vähissä. En halunnut joutua keppien orjaksi talven liukkailla teillä ja halusin käydä aloittamani ranskankurssin loppuun, joten niin kävi, että vasta huhtikuussa pääsin/jouduin leikkauspöydälle. Tässä sitä sitten ollaan. Leikkaus oli perjantaina, spinaalipuudutuksessa se tehtiin, kesti n. 30 minuuttia; repeämä oli 5 cm:n mittainen ja haava 6 cm. Nyt toivutaan, kolme viikkoa keppien kera ja siitä eteenpäin seuraavat kolme viikkoa pelkkä Walker-saapas nilkkaa tukemassa. Jälkitarkastus silloin ja sairauslomaa vielä siitäkin eteenpäin, yhteensä tasan kaksi kuukautta näillä näkymin. Lopullinen toipuminen vienee 3 - 6 kuukautta. Ei naurata, ei! Mutta jos näin saadaan toimiva nilkka, jolla voin taas alkaa taivaltaa pitkiäkin matkoja, niin olen iloinen.